Mulla on nyt vaiheillaan vähän hassu vaihe. Mun elämässä tapahtuu koko ajan kaikenlaista mitä ei ennen oo tapahtunut. Niin hyvässä kuin pahassakin.
Vaihtarijutut nyt on kaikille selvillä, ne on uusia juttuja mulle. Vieläkään ei oo lukkoonlyötyä vahvistussähköpostia tullut, joten koko ajan kuumottaa enemmän tai vähemmän. Tää on jotenkin niin outoa: mä haluan lähteä enemmän kuin mitään ja sitten taas en yhtään. Kun mietin kaikkea ihanaa, mitä vaihtarivuosi tuo tullessaan, menee mun selässä kylmiä väreitä ja tekis mieli hyppiä ja pomppia ilosta. Sitten kun mietin, mitä kaikkea jätän taakseni: perheen, maailman ihanimmat ystävät, koulun, gogon, kodin... Kaiken turvallisen ja tutun. Sitten en yhtäkkiä haluakaan lähteä.
Jos kuitenkin Exploriukselta nyt tulee viesti että paikka on mun, tietenkin lähden, ei epäilystäkään! Mua vaan jo valmiiksi pelottaa, miltä lähteminen tuntuu.
Perjantaina hain ensimmäistä kesätyöpaikkaani. Kävelin koulun jälkeen yhteen kahvilaan (en viitti sanoa vielä nimeä, koska mikään ei oo vielä tässäkään varmaa), lykkäsin myyjälle työhakemuksen käteen ja hymyilin niin aurinkoisesti kuin osasin. Myyjä lueskeli hakemusta, kyseli multa kysymyksiä ja sanoi lopulta tekstaavansa mulle nyt viikonloppuna. Menisin kuulemma muutaman tunnin harjotteluun ens viikolla. Eipä ole viestiä kuulunut. Saa nyt nähdä.
Kolmannesta jutusta en viitti kauheasti kertoa. Mutta tiedätte kaikki varmaan sen tunteen, kun luottaa toiseen ihmiseen, kertoo tälle lähes kaiken, luottaa siihen, että toiseen voi luottaa. Ja sitten - tavalla tai toisella - tekee itsensä naurunalaiseksi. Että mä vihaan sitä. Siinä vaiheessa alkaa tosissaan miettiä: mitä vittua mä teen? Miksi annan pompotella itseäni?
Mutta kun toisista ihmisistä haluaisi aina vain kuvitella pelkkää hyvää.
xoxo
Ansku
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti